Vaikea ihminen

Ensimmäiset muistoni vaikeasta luonteestani vievät lapsuuteen. Olin villi ja vaikea. Ainakin niin minulle sanottiin. 1970-luvun työläismiljöössä oli vielä voimassa vanhat maalaiset tavat. Tytöt olivat tottelevaisia ja tomeria, pojat saivat olla hieman villimpiä mutta kaikkien piti osata totella ja arvostaa auktoriteettejä. Miehet, olivat he sitten isiä tai setiä tai pappeja, olivat kaikkien käskijöitä ja heidän olemassaolollaan uhkailtiin tottelemattomia lapsia.
Äitini oli perhepäivähoitaja ja seurakunnan kerhotäti. Isä teki pitkiä päiviä rakennutöissä ja näin häntä vain harvoin. Jossain vaiheessa olin jopa aivan vakuuttunut että minun isäni oli kuollut koska en ollut nähnyt häntä viikkoihin. Kun heräsin oli isä jo lähtenyt töihin ja kun hän palasi töistä olimme me lapset nukkumassa.

Koko asuinalueemme lapset laitettiin sunnuntaisin pyhäkouluun. Nyt aikuisena ymmärrän että se oli niitä ainoita hetkiä jolloin aikuiset saivat olla vapaalla lapsista ja viettää yhteistä aikaa. Pyhäkoulusta onkin jäänyt ensimmäinen vaikean ihmisen muisto. Olin villi ja en jaksanut keskittyä papin jorinoihin. Nykyään minua olisi varmaan tutkittu lasten psykiatrisella ja saatu selville jonkin tasoinen ADHD. Silloin sellaiset lapset olivat vain vaikeita ja villejä. Vanha rouva joka pyhäkoulua piti oli ankara ja nuhteli paljon. Papin tullessa menin piiloon seurakuntatilan puhepönttöön. Leikin Peppi Pitkätossua ja päätin olla tottelematon. Vaikeuksiahan siitä tuli. Nuhteita ja tukistuksia. Silloin lasten fyysinen kurittaminen oli yleistä. Lapsuudessani on paljon näitä muistoja jolloin minä kuulin olevani huonotapainen ja paha lapsi. Omat vanhempani sitä eivät sanoneet vaan seurakuntatädit, kerhotädit ja muut ammattikasvattajat.

Olen kokenut kouluaikana etten kuulu joukkoon. Häpeä siitä että olen vaikea ihminen on myös tuonut lisää vaikean ihmisen käytöstapoja minuun. Olen päättänyt etten lannistu, etten anna muiden latistaa minua. Siksi olen ollut se suulas totuudentorvi. En todellakaan luokan suosituin tyttö. Välitunneilla mielläni vetäydyin leikimään yksikseni ja koska en ollut taitava naruhyppelyissä tai pallopeleissä, ei minua kovasti seuraan kaivattukaan. Pojat tuntuivat lähinnä pelkäävän minua. Olin ronski ja annoin samalla mitalla takasin jos minua pilkattiin. En ole koskaan puhunut kohdallani koulukiusaamisesta koska lapsuudessani koulukiusaaminen oli maton alle lakaistua. Nytkin koulukiusaaminen koetaan lähinnä yksisuuntaiseksi. Kiusattu on säälittävä pallero ja kiusaajat ilkeitä pullistelijoita. Olen kuitenkin saanut kuisausta osakseni. Tytöt ovat taitavia sosiaalisen eristämisen taitajia. Se mielestäni on kiusaamista. Jos joskus avauduin asiasta aikuiselle, minun käskettiin vain olevaan välittämättä ja reipas. No sen tein. Ja pysyin melko yksinäisenä.

Ala-asteella muutimme koska vanhemmat erosivat. Vaihdoin koulua pieneen kouluun ja vanhemmat ajattelivat sen auttavan. Se pahensi. En päässyt lauman sisään piiloon vaikean luonteeni kanssa vaan pian olin niin luokan tyylikäimpien tyttöjen että opettajien hampaissa. Ja puolustaudin huonoilla tavoillani ja vaikeana ihmisenä.

Ensimmäisen kerran törmäsin myös aikuisten kohdentamaan kiusaamiseen. Uudessa asuinpaikassa kaikki tunsivat isäpuoleni perheen, myös opettajat. Koska olin lapsipuoli, kävi opettava kahvilla puolimúmmuni luona ja haukkui minut kun olin niin kamala lapsi. Isäpuoleni nuorin sisko yritti sitten tukioppilastyylillä minulle asiasta puhua. Loukkasi vain vielä enemmän. Äidillenihän en tästä puhunut mitään, oli sillä kestämistä muutenkin.

Kerran karkasin kotoa, olin karkumatkallani kokonaiset 10 tuntia, ja isäni löysi minut piileskemästä kellaristaan. Äiti ja isäpuoli minut sieltä haki ja äiti ja isä riitelivät. Taas oli se vaikea ihminen ja aiheutin vain hankaluuksia aikuisille.

Yläasteelle mennessä oli löytynyt minulle sopiva koulu. Menin Aitoon kotitalouskeskikouluun jossa oltiin viikot koulun asuntolassa ja viikonloput kotona. Kuten arvata saattaa vaikeana ihmisenä olin todella vaikea teini. Murrosikä oli yhtä sotaa yhteiskuntaa vastaan. Jos olisin ollut tavallisessa koulussa, olisi minut laitettu tarkkikselle. Ja isäpuoleni olisi joko tullut hulluksi tai minä vammaantunut pahasti.

En ollut tyhmä. Lukematta sain hyviä numeroita. Päinvastoin koulu ei osannut antaa haasteita, vaan aikaa jäi kaikkeen muuhun. Toisaalta opettajatkin olivat aika lepsuja. Esimerkiksi sain ruotsista päästötodistukseen 7 ja en koko kolmen vuoden aikana sanonut yhtäkään kokonaista ruotsinkielen lausetta ääneen. Taisin saada numeron ettei vain minua tarvinnut katsoa enää.

Lukiossa oli oppiminen siihen että luokassa oli myös poikia. Yläaste kun oli tyttökoulu. Lukiossa enimmäisen kerran koin ettei tarvitse olla vaikein ihminen. Pienikin ärähdys riitti jotta sai olla kiusaajilta rauhassa. Luonne oli kuitenkin jo muokkaantunut suorasanaiseksi, röyhkeäksi ja töykeäksi. Pärjäsin kuitenkin ja sain jopa ystäviä ja poikakavereita.

Seuraavan kerran vaikea ihmisyyteni pumpsahti sairaanhoitajakoulussa. On totta että olin kyynärpäätaktiikalla etenevä. En yksinkertaisesti kestä ihmisiä jotka empivät vain hienostellakseen. Kun tehdään niin tehdään. Se kostautui koulussa. Ja koska luokka oli täynnä naisia, plus kaksi naisellista miestä, oli alakynnessä. Tappelin vastaan. Olin röyhkeä ja suorasanainen. Sain takaisin samalla mitalla. Joskus jopa koitettiin vaikeuttaa opiskeluani mollamisella ja hyljeksinnällä. Tuntui kuin he olisivat saaneet nostatettua ryhmähenkeään minun mollaamisellaan. Olin, kuten aina olin ollut, se viimeinen joka valitaan pesisjoukkueeseen.Valmistuttuamme minut unohdettiin kutsua kurssitapaamisiin. En ihmettele.

Jo työharjottelujaksoilla sain tuta tiukan sairaanhoidollisen kurin. Ryhmäkuri on mahtava ase sairaalamaailmassa. Nykyään sairaanhoitajaopiskelijat itkevät vähästä siihen alistamisen ja nöyryyttämisen määrään mitä itse sain kokea. Työelämässä sama jatkui. Sijaisena hoitaja ei ole mitään. Ja kun sain työpaikan väärillä menetelmillä eli poliittisen vaikuttamiseni kaudella (silloinhan ei saa töitä hakea jos on politiikassa mukana, on joidenkin mielipide), oli helvetti auki edessäni. Huonon työllisyyden takia kestin 9 vuotta vaikeana ihmisenä oloa. Minua kiusattiin ja kiusasin takaisin. Yritin välillä hakea apua osastonhoitajalta ja ylihoitajalta, mutta koska olin vaikea ihminen, ei minulla ollut oikeutta valittaa kohtelusta. Käskettiin menemään kilpirauhasverikokeisiin. Minun käytöksestäni sai valittaa.

Lopulta sairastuin. Sain masennusdiagnoosin. Osittain tautini johtui työelämästä, osittain erittäin vaikeasta henkilökohtaisesta elämästäni. Parisuhteet olivat melkoista soppaa ja vaikea ihmisyyteni loisti joka elämän alalla. Lopulta peräännyin nurkkaan ja koitin sahata ranteeni auki. Jossain kohtaa puolustautuva koirakin väsyy.

Sairastumiseni aloitti uuden aikakauden vaikean ihmisen elämässäni. En toki ole helppo ihminen vieläkään. Olen edelleenkin röyhkeä ja sanavalmis. Hyökkään jos minua uhataan. Olen vaikeuksissa kun väsyn ja alan nähdä uhkia ympärilläni. Toisaalta olen oppinut jo huomaamaan väsymiseni. Edelleenkään en ystävysty herkästi. Minut voi tuntea vain pinnalta. Jotkut luulevat jopa tuntevansa minut. Monikaan ei pääse liian lähelle. Siksi en luota keneenkään liikaa.

Vaikea ihminen on hyvä kun tarvitaan nopeaa etenemistä, asioiden valmiiksisaamista ja suoria sanoja. Minua voidaan käyttää niissä tilanteissa kun tarvitaan syntipukkia tai sotakoiraa. Itse en halua johtaa mitään, mutta olen pirun hyvä kakkosmies. Koska olen vaikea ihminen.