Äitini oli perhepäivähoitaja ja seurakunnan kerhotäti. Isä teki pitkiä päiviä rakennutöissä ja näin häntä vain harvoin. Jossain vaiheessa olin jopa aivan vakuuttunut että minun isäni oli kuollut koska en ollut nähnyt häntä viikkoihin. Kun heräsin oli isä jo lähtenyt töihin ja kun hän palasi töistä olimme me lapset nukkumassa.
Koko asuinalueemme lapset laitettiin
sunnuntaisin pyhäkouluun. Nyt aikuisena ymmärrän että se oli
niitä ainoita hetkiä jolloin aikuiset saivat olla vapaalla lapsista
ja viettää yhteistä aikaa. Pyhäkoulusta onkin jäänyt
ensimmäinen vaikean ihmisen muisto. Olin villi ja en jaksanut
keskittyä papin jorinoihin. Nykyään minua olisi varmaan tutkittu
lasten psykiatrisella ja saatu selville jonkin tasoinen ADHD. Silloin
sellaiset lapset olivat vain vaikeita ja villejä. Vanha rouva joka
pyhäkoulua piti oli ankara ja nuhteli paljon. Papin tullessa menin
piiloon seurakuntatilan puhepönttöön. Leikin Peppi Pitkätossua ja
päätin olla tottelematon. Vaikeuksiahan siitä tuli. Nuhteita ja
tukistuksia. Silloin lasten fyysinen kurittaminen oli yleistä.
Lapsuudessani on paljon näitä muistoja jolloin minä kuulin
olevani huonotapainen ja paha lapsi. Omat vanhempani sitä eivät
sanoneet vaan seurakuntatädit, kerhotädit ja muut
ammattikasvattajat.
Olen kokenut kouluaikana etten kuulu
joukkoon. Häpeä siitä että olen vaikea ihminen on myös tuonut
lisää vaikean ihmisen käytöstapoja minuun. Olen päättänyt
etten lannistu, etten anna muiden latistaa minua. Siksi olen ollut se
suulas totuudentorvi. En todellakaan luokan suosituin tyttö.
Välitunneilla mielläni vetäydyin leikimään yksikseni ja koska en
ollut taitava naruhyppelyissä tai pallopeleissä, ei minua kovasti
seuraan kaivattukaan. Pojat tuntuivat lähinnä pelkäävän minua.
Olin ronski ja annoin samalla mitalla takasin jos minua pilkattiin.
En ole koskaan puhunut kohdallani koulukiusaamisesta koska
lapsuudessani koulukiusaaminen oli maton alle lakaistua. Nytkin
koulukiusaaminen koetaan lähinnä yksisuuntaiseksi. Kiusattu on
säälittävä pallero ja kiusaajat ilkeitä pullistelijoita. Olen
kuitenkin saanut kuisausta osakseni. Tytöt ovat taitavia sosiaalisen
eristämisen taitajia. Se mielestäni on kiusaamista. Jos joskus
avauduin asiasta aikuiselle, minun käskettiin vain olevaan
välittämättä ja reipas. No sen tein. Ja pysyin melko yksinäisenä.
Ala-asteella muutimme koska vanhemmat
erosivat. Vaihdoin koulua pieneen kouluun ja vanhemmat ajattelivat
sen auttavan. Se pahensi. En päässyt lauman sisään piiloon
vaikean luonteeni kanssa vaan pian olin niin luokan tyylikäimpien
tyttöjen että opettajien hampaissa. Ja puolustaudin huonoilla
tavoillani ja vaikeana ihmisenä.
Ensimmäisen kerran törmäsin myös
aikuisten kohdentamaan kiusaamiseen. Uudessa asuinpaikassa kaikki
tunsivat isäpuoleni perheen, myös opettajat. Koska olin lapsipuoli,
kävi opettava kahvilla puolimúmmuni luona ja haukkui minut kun olin
niin kamala lapsi. Isäpuoleni nuorin sisko yritti sitten
tukioppilastyylillä minulle asiasta puhua. Loukkasi vain vielä
enemmän. Äidillenihän en tästä puhunut mitään, oli sillä
kestämistä muutenkin.
Kerran karkasin kotoa, olin
karkumatkallani kokonaiset 10 tuntia, ja isäni löysi minut
piileskemästä kellaristaan. Äiti ja isäpuoli minut sieltä haki
ja äiti ja isä riitelivät. Taas oli se vaikea ihminen ja aiheutin
vain hankaluuksia aikuisille.
Yläasteelle mennessä oli löytynyt
minulle sopiva koulu. Menin Aitoon kotitalouskeskikouluun jossa
oltiin viikot koulun asuntolassa ja viikonloput kotona. Kuten arvata
saattaa vaikeana ihmisenä olin todella vaikea teini. Murrosikä oli
yhtä sotaa yhteiskuntaa vastaan. Jos olisin ollut tavallisessa
koulussa, olisi minut laitettu tarkkikselle. Ja isäpuoleni olisi joko tullut hulluksi tai minä vammaantunut pahasti.
En ollut tyhmä. Lukematta sain hyviä
numeroita. Päinvastoin koulu ei osannut antaa haasteita, vaan aikaa
jäi kaikkeen muuhun. Toisaalta opettajatkin olivat aika lepsuja.
Esimerkiksi sain ruotsista päästötodistukseen 7 ja en koko kolmen
vuoden aikana sanonut yhtäkään kokonaista ruotsinkielen lausetta
ääneen. Taisin saada numeron ettei vain minua tarvinnut katsoa
enää.
Lukiossa oli oppiminen siihen että
luokassa oli myös poikia. Yläaste kun oli tyttökoulu. Lukiossa
enimmäisen kerran koin ettei tarvitse olla vaikein ihminen. Pienikin
ärähdys riitti jotta sai olla kiusaajilta rauhassa. Luonne oli
kuitenkin jo muokkaantunut suorasanaiseksi, röyhkeäksi ja
töykeäksi. Pärjäsin kuitenkin ja sain jopa ystäviä ja
poikakavereita.
Seuraavan kerran vaikea ihmisyyteni pumpsahti sairaanhoitajakoulussa. On totta että olin kyynärpäätaktiikalla etenevä. En yksinkertaisesti kestä ihmisiä jotka empivät vain hienostellakseen. Kun tehdään niin tehdään. Se kostautui koulussa. Ja koska luokka oli täynnä naisia, plus kaksi naisellista miestä, oli alakynnessä. Tappelin vastaan. Olin röyhkeä ja suorasanainen. Sain takaisin samalla mitalla. Joskus jopa koitettiin vaikeuttaa opiskeluani mollamisella ja hyljeksinnällä. Tuntui kuin he olisivat saaneet nostatettua ryhmähenkeään minun mollaamisellaan. Olin, kuten aina olin ollut, se viimeinen joka valitaan pesisjoukkueeseen.Valmistuttuamme minut unohdettiin kutsua kurssitapaamisiin. En ihmettele.
Jo työharjottelujaksoilla sain tuta
tiukan sairaanhoidollisen kurin. Ryhmäkuri on mahtava ase
sairaalamaailmassa. Nykyään sairaanhoitajaopiskelijat itkevät
vähästä siihen alistamisen ja nöyryyttämisen määrään mitä
itse sain kokea. Työelämässä sama jatkui. Sijaisena hoitaja ei
ole mitään. Ja kun sain työpaikan väärillä menetelmillä eli
poliittisen vaikuttamiseni kaudella (silloinhan ei saa töitä hakea
jos on politiikassa mukana, on joidenkin mielipide), oli helvetti
auki edessäni. Huonon työllisyyden takia kestin 9 vuotta vaikeana
ihmisenä oloa. Minua kiusattiin ja kiusasin takaisin. Yritin välillä
hakea apua osastonhoitajalta ja ylihoitajalta, mutta koska olin vaikea
ihminen, ei minulla ollut oikeutta valittaa kohtelusta. Käskettiin
menemään kilpirauhasverikokeisiin. Minun käytöksestäni sai
valittaa.
Lopulta sairastuin. Sain
masennusdiagnoosin. Osittain tautini johtui työelämästä, osittain
erittäin vaikeasta henkilökohtaisesta elämästäni. Parisuhteet
olivat melkoista soppaa ja vaikea ihmisyyteni loisti joka elämän
alalla. Lopulta peräännyin nurkkaan ja koitin sahata ranteeni auki.
Jossain kohtaa puolustautuva koirakin väsyy.
Sairastumiseni aloitti uuden aikakauden
vaikean ihmisen elämässäni. En toki ole helppo ihminen vieläkään.
Olen edelleenkin röyhkeä ja sanavalmis. Hyökkään jos minua
uhataan. Olen vaikeuksissa kun väsyn ja alan nähdä uhkia
ympärilläni. Toisaalta olen oppinut jo huomaamaan väsymiseni.
Edelleenkään en ystävysty herkästi. Minut voi tuntea vain
pinnalta. Jotkut luulevat jopa tuntevansa minut. Monikaan ei pääse liian lähelle. Siksi en luota keneenkään
liikaa.
Vaikea ihminen on hyvä kun tarvitaan
nopeaa etenemistä, asioiden valmiiksisaamista ja suoria sanoja.
Minua voidaan käyttää niissä tilanteissa kun tarvitaan
syntipukkia tai sotakoiraa. Itse en halua johtaa mitään, mutta olen
pirun hyvä kakkosmies. Koska olen vaikea ihminen.

