Hyvää Joulua

Miten voi yksin asuva ihminen joka aikoo viettää Joulunsa töissä, saada joulustressin? Juu kyllä, se on mahdollista.

Joulussa paras asia on se että askartelulla ja käsitöillä on oikeasti osoitteensa. Yleensä värkkäily on lähinnä itsensä viihdyttämistä. Jouluna askarteluun tulee tilaus ja vielä aikataulukin. Stressasin parista villasukkaparista ja piposta. No onneksi stressi oli melko turhaa, kyllähän sitä ehti hyvin. Uusi stressi oli sitten työvuorojen ja sukulais/ystävävierailujen järkkäilystä. Kaikilla kun on Joulun alla kiire.

Joulun koristelut alkaa minulla aina ensin ulko-ovesta. Kranssi pitää saada aikaiseksi ennen ensimmäistä adventtia jolloin se ripustetaan paikalleen.

Tänä vuonna tein kranssin risuista. Syksyn myrskyt olivat heittäneet pihaan paljon koivun oksia ja niistä sai hyvän ja yksinkertaisen pohjan kranssille. Punainen nauha ympärille ja valmista tuli. Tänään siihen lisäsin vielä enkelisiipiä joita Tiimarin loppuunmyynnistä löysin.

 

Seinille ja ikkunoihin laitan valoja. Tämä talvi kun on ollut tälläinen syksyn näköinen, on valo ainoa hoito synkkyyteen. Siskoni toi ihanan ”joulukuusen” jonka hänen työkaverinsa äiti oli tehnyt kanaverkosta ja paperimassasta. Laitoin vain sen sisään valosarjan joka toimii paristolla ja nyt on ihana kuusi ilonani.

Joulu menee todellakin töissä. Ystäväni tuo kissansa hoitoon minulle joten ihan hiljaista ei tule olemaan kotosallakaan. Innolla odotan kissakasta joulua.

Hyvää Joulua kaikille!!!!

Väillä työstä

Hoidan työkseni vanhuksia. Sellaisia jotka sairastuvat äkisti ja joutuvat sairaalaan, en siis vanhainkodissa. Olen melko intohimoinen työstäni koska pidän tärkeänä että vanhukset saavat hyvää ja asiallista hoitoa samalla kun heitä tuetaan itsenäisyyteen. Kuka meistä haluaisi laitokseen asumaan? Aika harva. Ja siihen tarvitaan paljon tukea ja tukijärjestelmiä että voi asua kotona mahdollisimman pitkään ja laadukkaasti.

Työssäni törmään usein omaisten ja vanhustenkin olettamukseen että heti kun sairastuu, on parempi muuttaa pois kotoa ja alkaa vanhainkodin asukkaaksi. Toisaalta varsinkin vanhukset pelkäävät joutuvansa laitokseen.

Elämän realiteetteja on että kun vanhenemme alkaa liikkuminen ja aistit heiketä. Tarvitaan apuvälineitä, lääkkeitä ja apua. Kun tälläisiä tukia annetaan sopivassa suhteessa, voi olo kotona olla turvallista ja laadukasta. Asenteet ovat usein vastassa kun aletaan näistä asioista puhua.

Ihmisten on vaikea ottaa ulkopuolisia apulaisia omaan kotiin. Ollaan arkoja ja hyvin tarkkoja omasta reviiristä. Mutta jos vaihtoehtona on että asuu kotona jossa käy hoitaja päivittäin kuin että asuu vanhainkodissa, joskus jopa neljän hengen huoneessa, ja hoitajat tulevat ja menevät huoneessa kuin kotonaan, otan mielummin sen ensimmäisen vaihtoehdon. Miksi asettua hoidettavaksi kun voisi osallistua itse hoitoonsa?

Vanhuksien auttaminen ja kunnioittaminen on retuperällä. Yhteiskunta ja se itsenäiset toimijat eivät ole kiinnostuneita omista vanhemmistaan, vaan lapsistaan. Lapsia varten on vaikka mitä kannatusyhdistyksiä, laulukonsertteja ja nenäpäväshowta, mutta mitäs kun vanhuksiakin voisi auttaa samoilla tempauksilla? Ei ole. Se ei ole mediaseksikästä tukea muistisairaita tai vanhuuden sairauksiin kuten verenpainetautiin ja inkontinenssiin sortuneita. Ei vaikka se on meillä jokaisella edessä ennemmin tai myöhemmin. Kadonneita kissojakin autetaan enemmän kuin vanhoja ihmisiä joilla ei ole sotainvalidistatusta.

Vaikeuksien kautta voittoon

Eilinen itsenäisyyspäiväjuhliin laittautumiseni oli kuin Suomen talvisota. Todella haastavaa hommaa.

Kuulun ihanaan ihmisryhmään joka joka vuosi pitää Itsenäisyysbileet. Jokainen tulee enemmän tai vähemmän juhlallisissa kamppeissa paikalle, tärkeintä on kuitenkin yhteinen hauskanpito ja tuttujen tapaaminen läheltä ja kaukaa.

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa menossa juhliin ihan yksin, tähän asti on ollut aina etkoporukkaa ympärillä. Siitä ehkä johtui ettei homma mennyt kuin Strömsöössä.

Aloitin meikkaamalla. Olin hankkinut tekoripset ja uutta poskipunaa. Varustauduin niin että varmasti olisin hohdokkaassa kuosissa astuessani juhliin. Meikkaaminen kun vain ei ole alaani. Ensin laitoin väärinpäin meikkivoiteen ja pohjustusvoiteen. Mielenkiintoinen efekti, mutta nyt ei olla menossa Halloweeneihin. Siis pesulle ja uusiksi.

Sitten piilolinssit. Käytän linssejä todella harvoin, yleensä jos menen uimaan uimahalliin. Minä kun olen sokea kuin lepakko ilman silmälaseja. No piilolinssit eivät oikein meinanneet asettua, silmä oli liian kuiva. No kun tarpeeksi linssejä tökkii silmään niin kyllä ne siitä kastuvat. Ja punehtuvat.

Silmämeikki oli helppo, Luojan kiitos. Se sentään alkoi sujua. Tekoripset eivät. Ripsiliima tarttui joka paikkaa, paitsi tekoripseen. Varsinkin sormiin. Ripset kävivät ainakin viisi kertaa luomessa ennenkuin asettuivat paikalleen. Jotenkuten. Liimaa olikin sitten koko wc:n lavuaari ja peilikaappi ja hanat täynnä. Mutta ripset olivat päässä!

Hiuksiin päätin käyttää vähiten aikaa eli sekoitin vain ne pörröksi ja lakkaa päälle. Se siitä.

Vaatteet. Tein edellisenä iltana juhlamekon. Valkoisesta verhokankaasta, tyllimäinen luomus. Piti ommella paljetteja ja tekotimantteja mekkoon mutta ompeluneulaa ei löytynyt koko talosta. Nainen joka ompelee harrastuksekseen eikä neulan neulaa! No, eikun kuumaliimapistoli esille ja paljetit kiinni mekkoon.

Meikkauksen jälkeen kun aloin sovittamaan kolttuani huomasin kuumaliiman toimineen hyvin. Todella hyvin. Koko mekon helma oli liimaantunut kiinni kuin pussi eikä sitä saanut kankaan repeämättä saamaan auki niin että voisi pukeutua.

Tässä kohtaa aloin miettimään vakavasti kotiin jäämistä. Turhan paljon vastoinkäymisiä.

Vaan kun olen päättäväinen ihmisluomus en lannistunut. Päätin olla anarkisti ja pukea farkut ja t-paidan juhliin. Riehuuhan ne Tampereellakin, miksen minä sitten. No arkipukeutumista ei kai vielä voi riehumiseksi sanoa?

Sitten katsahdin julkisen liikenteen aikataulut ja päätin ensimmäistä kertaa lähteä täältä kotikorvesta linja-autolla kohti bileitä. Sen linja kun menee ihan sen juhlapaikan vierestä. Tähän asti olen käyttänyt paikallisjunaa, sekin kun kulkee kodin vierestä.

Selvitin bussipysäkin kohdan ja eikun baanalle. Olin ajoissa. Seisoin pakkasessa kymmenen minuuttia, bussipysäkin kohdalta oli katulamppu sammunut. Minulla oli kuitenkin heijastin ja matkakortin suojakuoressakin heijastinta löytyy. Bussi lähestyi. Heilautin ajoissa. Bussi ei hidastanut. Aloin huiskuttaa kuin tuulimylly mutta bussi vain pöristi ohi.

Seisoin pari minuuttia äimistyneenä paikallani, tarkistin bussipysäkin kyltin ja linjavuorojen numerot. Kaikki niinkuin pitääkin. Päässä meinasi poksahtaa suoni, niin turhautuneen kiukkuinen oli. Nyt joku todellakin lähettää viestiä että älä mene.

Lähdin tallustelemaan kotiin ja mietin. Onko todellakin niin että pitäisi jäädä kotiin yksin ja miettiä pahoja tekojaan, koska tälläistä tapahtui vai mitä teen. Periksi en anna, en millään. Siispä oman auton rattiin ja kohti juhlia.

Ja hyvä etten antanut periksi. Juhlat olivat hauskat ja vanhat tutut tuli nähtyä. Kyllä sosiaalinen elämä on ihanaa sukankutojillekin.