Vaikeuksien kautta voittoon

Eilinen itsenäisyyspäiväjuhliin laittautumiseni oli kuin Suomen talvisota. Todella haastavaa hommaa.

Kuulun ihanaan ihmisryhmään joka joka vuosi pitää Itsenäisyysbileet. Jokainen tulee enemmän tai vähemmän juhlallisissa kamppeissa paikalle, tärkeintä on kuitenkin yhteinen hauskanpito ja tuttujen tapaaminen läheltä ja kaukaa.

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa menossa juhliin ihan yksin, tähän asti on ollut aina etkoporukkaa ympärillä. Siitä ehkä johtui ettei homma mennyt kuin Strömsöössä.

Aloitin meikkaamalla. Olin hankkinut tekoripset ja uutta poskipunaa. Varustauduin niin että varmasti olisin hohdokkaassa kuosissa astuessani juhliin. Meikkaaminen kun vain ei ole alaani. Ensin laitoin väärinpäin meikkivoiteen ja pohjustusvoiteen. Mielenkiintoinen efekti, mutta nyt ei olla menossa Halloweeneihin. Siis pesulle ja uusiksi.

Sitten piilolinssit. Käytän linssejä todella harvoin, yleensä jos menen uimaan uimahalliin. Minä kun olen sokea kuin lepakko ilman silmälaseja. No piilolinssit eivät oikein meinanneet asettua, silmä oli liian kuiva. No kun tarpeeksi linssejä tökkii silmään niin kyllä ne siitä kastuvat. Ja punehtuvat.

Silmämeikki oli helppo, Luojan kiitos. Se sentään alkoi sujua. Tekoripset eivät. Ripsiliima tarttui joka paikkaa, paitsi tekoripseen. Varsinkin sormiin. Ripset kävivät ainakin viisi kertaa luomessa ennenkuin asettuivat paikalleen. Jotenkuten. Liimaa olikin sitten koko wc:n lavuaari ja peilikaappi ja hanat täynnä. Mutta ripset olivat päässä!

Hiuksiin päätin käyttää vähiten aikaa eli sekoitin vain ne pörröksi ja lakkaa päälle. Se siitä.

Vaatteet. Tein edellisenä iltana juhlamekon. Valkoisesta verhokankaasta, tyllimäinen luomus. Piti ommella paljetteja ja tekotimantteja mekkoon mutta ompeluneulaa ei löytynyt koko talosta. Nainen joka ompelee harrastuksekseen eikä neulan neulaa! No, eikun kuumaliimapistoli esille ja paljetit kiinni mekkoon.

Meikkauksen jälkeen kun aloin sovittamaan kolttuani huomasin kuumaliiman toimineen hyvin. Todella hyvin. Koko mekon helma oli liimaantunut kiinni kuin pussi eikä sitä saanut kankaan repeämättä saamaan auki niin että voisi pukeutua.

Tässä kohtaa aloin miettimään vakavasti kotiin jäämistä. Turhan paljon vastoinkäymisiä.

Vaan kun olen päättäväinen ihmisluomus en lannistunut. Päätin olla anarkisti ja pukea farkut ja t-paidan juhliin. Riehuuhan ne Tampereellakin, miksen minä sitten. No arkipukeutumista ei kai vielä voi riehumiseksi sanoa?

Sitten katsahdin julkisen liikenteen aikataulut ja päätin ensimmäistä kertaa lähteä täältä kotikorvesta linja-autolla kohti bileitä. Sen linja kun menee ihan sen juhlapaikan vierestä. Tähän asti olen käyttänyt paikallisjunaa, sekin kun kulkee kodin vierestä.

Selvitin bussipysäkin kohdan ja eikun baanalle. Olin ajoissa. Seisoin pakkasessa kymmenen minuuttia, bussipysäkin kohdalta oli katulamppu sammunut. Minulla oli kuitenkin heijastin ja matkakortin suojakuoressakin heijastinta löytyy. Bussi lähestyi. Heilautin ajoissa. Bussi ei hidastanut. Aloin huiskuttaa kuin tuulimylly mutta bussi vain pöristi ohi.

Seisoin pari minuuttia äimistyneenä paikallani, tarkistin bussipysäkin kyltin ja linjavuorojen numerot. Kaikki niinkuin pitääkin. Päässä meinasi poksahtaa suoni, niin turhautuneen kiukkuinen oli. Nyt joku todellakin lähettää viestiä että älä mene.

Lähdin tallustelemaan kotiin ja mietin. Onko todellakin niin että pitäisi jäädä kotiin yksin ja miettiä pahoja tekojaan, koska tälläistä tapahtui vai mitä teen. Periksi en anna, en millään. Siispä oman auton rattiin ja kohti juhlia.

Ja hyvä etten antanut periksi. Juhlat olivat hauskat ja vanhat tutut tuli nähtyä. Kyllä sosiaalinen elämä on ihanaa sukankutojillekin.