Väillä työstä

Hoidan työkseni vanhuksia. Sellaisia jotka sairastuvat äkisti ja joutuvat sairaalaan, en siis vanhainkodissa. Olen melko intohimoinen työstäni koska pidän tärkeänä että vanhukset saavat hyvää ja asiallista hoitoa samalla kun heitä tuetaan itsenäisyyteen. Kuka meistä haluaisi laitokseen asumaan? Aika harva. Ja siihen tarvitaan paljon tukea ja tukijärjestelmiä että voi asua kotona mahdollisimman pitkään ja laadukkaasti.

Työssäni törmään usein omaisten ja vanhustenkin olettamukseen että heti kun sairastuu, on parempi muuttaa pois kotoa ja alkaa vanhainkodin asukkaaksi. Toisaalta varsinkin vanhukset pelkäävät joutuvansa laitokseen.

Elämän realiteetteja on että kun vanhenemme alkaa liikkuminen ja aistit heiketä. Tarvitaan apuvälineitä, lääkkeitä ja apua. Kun tälläisiä tukia annetaan sopivassa suhteessa, voi olo kotona olla turvallista ja laadukasta. Asenteet ovat usein vastassa kun aletaan näistä asioista puhua.

Ihmisten on vaikea ottaa ulkopuolisia apulaisia omaan kotiin. Ollaan arkoja ja hyvin tarkkoja omasta reviiristä. Mutta jos vaihtoehtona on että asuu kotona jossa käy hoitaja päivittäin kuin että asuu vanhainkodissa, joskus jopa neljän hengen huoneessa, ja hoitajat tulevat ja menevät huoneessa kuin kotonaan, otan mielummin sen ensimmäisen vaihtoehdon. Miksi asettua hoidettavaksi kun voisi osallistua itse hoitoonsa?

Vanhuksien auttaminen ja kunnioittaminen on retuperällä. Yhteiskunta ja se itsenäiset toimijat eivät ole kiinnostuneita omista vanhemmistaan, vaan lapsistaan. Lapsia varten on vaikka mitä kannatusyhdistyksiä, laulukonsertteja ja nenäpäväshowta, mutta mitäs kun vanhuksiakin voisi auttaa samoilla tempauksilla? Ei ole. Se ei ole mediaseksikästä tukea muistisairaita tai vanhuuden sairauksiin kuten verenpainetautiin ja inkontinenssiin sortuneita. Ei vaikka se on meillä jokaisella edessä ennemmin tai myöhemmin. Kadonneita kissojakin autetaan enemmän kuin vanhoja ihmisiä joilla ei ole sotainvalidistatusta.