Berliini osa1

Tänävuonna on ollut matkustamista oikein reilusti. Kevät vasta kulunut ja jo Pariisi takana ja nyt myös Berliini. Varsinainen maailmanmatkaaja minusta on kehittymässä. Berliiniin lähdettiin kolmen naisen kokoonpanolla. Olemme melko tuoreita ystäviä mutta ihmeellisen läheisiksi kehittyneet. Iällisesti ystäväni voisivat juuri ja juuri olla tyttäriäni. Onneksi henkiseltä iältäni olen molempia huomattavasti nuorempi eli 13. Matkan tarkoituksena oli alunperin olla shoppailua ja chillaamista ja aika hyvin homma alkoikin pyörähtelemään siihen suuntaan. 

Lähtö oli melkoista pulinaa. Heidi, punapäinen sähäkkä neito, oli menossa elämänsä ensimmäiselle lennolle. Siitä kun noustiin bussiin kohti lentokenttää, siihen asti kunnes istahdettiin lentokoneeseen, pulisi Heidi kaikkea mahdollista. Hauskaahan meillä Saanan kanssa oli. Heidi ei kuulemma muista mitään.

Ihmejuttu on se että jokaisella lentomatkalla aina ja iänkaikkisesti minulla piippaa. Eli turvatarkastaja taputtelee minut huolellisesti läpi. Ikävä kyllä ne ovat olleet aina naisia. Eli nytkin sain olla menomatkalla taputeltavana piippauslaitteen vieressä. Tytöillä piippasivat vain laukut.

Lensimme AirBerlinin koneilla. Kone oli ahdas ja melko täynnä. Luokkaretkeläisiä tuntui olevan yksi porukka menossa samaan suuntaan. Hieman kateudenpistosta on kun itse pääsi aikoinaan luokkaretkelle lähinä Turkuun. Hienoa että maailma menee eteenpäin näissäkin jutuissa.

Oli elämäni ensimmäinen kerta kun olin vierustoverina lentopelosta kärsiv'n ihmisen kanssa. Heidillä on korkean paikan kammo. Kuulemma vasta pari vuotta sitten oli pystynyt nousemaan

keittiönjakkaralle ja nyt jo lentokoneessa. Heidi oli hyvin hiljaa Saanan ja minun välissäni kun moottroit käynnistyivät. Oltiin jo sovittu ajoissa istumajärjestyksestä välttääksemme ulokpuolisten vahingoityumisen tai lenotkoneen ikkunan rikkoutumisen. Jokainen koneen nytkähdys ja heilahdus kiitotielle asetuttaessa aiheutti Heidiltä kiljahduksen tai kirahduksen. Kun kone lähti kiihdytämään Heidi otti meitä käsistä kiinni ja puristi niin että luut narskuivat. Koitin höpöttää jotain rauhoitellakseni, kerroin miten lentokoneet toimivat ja mitä kannattaa tehdä. Keskityimme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Kun lentokone oli lopettanut nousun, alkoi tilanne rauhoittua ja Heidiltäkin pääsi jo nauru. Laskeutuminen oli puolet helpompaa.

Purkauduimme koneesta ja haimme laukut. Pienen arpomisen jälkeen päätimme ottaa taksin. Berliinissä kaikki taksit ovat kermanvärisiä. 

Taksin pysähdytyä hotellimme eteen se jysähti: tajusin jättäneeni rahapussin kortteineen lentokoneeseen. Voi karmistuksen kanahäkki! Hotellilta sain puhelinnumeron AirBerlinille josta sain taas uuden numeron ja sieltä taas uuden numeron. Se kolmas ei sitten oikein halunnut vastata. Kauhulla ajattelin koko matkakassani menneen jonkun mukavan pitkäkyntisen mukana. Matkasta tulisi melko masentava.

Lähdimme lopulta tavarat huoneeseen saatuamme takaisin päin ja koitin samalla saada tätä ihmeellistä hukkuneiden tavaroiden haltijaa kiinni puhelimella. Taksissa sain viimeni rouvashenkilön vastaamaan, olimme jo Den17. Juni Strassella menoissa kovaa vauhtia kun minulle kerrottiin ettei tänään hukkuneita tavaroita saa vasta kuin huomenna selville. Mikä hieno ja järjestynyt valtakunta Saksa onkaan!

Taksi uparoi keskellä ruuhkaa ja palasimme kauppakadulle. Kuoletin kortit.

On luojan lykky että ihmiselle on siunaantunut ihania ystäviä. Ilman heitä olisin varmaan ollut surkeana kolme päivää hotellihuoneessa hautomassa murhettani. Nyt Saana ja Heidi auttoivat minua lainaamalla rahaa ja piristämällä pienellä vittuilulla. Parempaa keinoa ei naisen mielialaan ole keskellä suurkaupunkia. Ehdottomasti. Minulla on siis pelastavia enkeleitä lähelläni. Ihania naisia.

Lompakon tarina jatkui seuraavana päivänä. Sain taas soittaa puolipäivää ennenkuin löytötavaratäti vastasi ja vahvisti että lompakkon on löytynyt lentokoneesta ja ainakin henkilötodistus on siellä. Sovittiin etä haen sen seuraavana päivänä kun lähdemme paluulenolle. Sisällöstähän ei ollut kovasti iloa kun kortit oli kuoletettu.

Berliini on mainio kaupunki. Rakastuimme siihen heti. Saksalaiset ovat lähes yhtä varautuneita kuin suomalaiset ja kielellisesti kovin kohteliaita. Heidän kanssaan on siis helppo tulla toimeen. Kolme päivää on vain aivan liian pieni aika että ehtisi nähdä edes murto-osaa kaikesta kiinnostavasta. Viikossa ehkä pääsisi alkuun ja kuukaudessa puoleenväliin.

Työkaverini oli antanut kartan jossa oli vinkejä kauppakaduista . Ne olivatkin sopivasti lähellä hotelliamme ja ensimmäisenä päivänä mentiinkin jo ensimmäiselle kierrokselle. Sitä ennnen syötiin ihanassa italialaisessa ruokapaikassa jonka nimi gelateria hieman meinasi huijata meitä.

Ravintola sijaitsi EuropaCenterin alakerrassa, suihkulähteen vieressä. Palvelu on kohteliasta ja palvelualan väkeä on kyllä runsaasti joka paikassa.

Kaupoissa myyjiä oli todella paljoin ja vielä turvallisuushenkilöt siihen mukaan. Ei todellakaan tullut palvelematon olo. Mielenkiintoinen havainto tuli tehtyä jo ensimmäisellä kauppakierroksella: saksalaisilla on todella isot jalat. Oma räpyläni (nro 39) oli melko pieni ja tytöt jotka ovat pieniä pirpanoita, eivät meinanneet löytää kokoja ollenkaan. Vaatteissa tilanne oli Suomen kaltainen, ainakin merkkiliikeissä.

Ensimmäinen reissu päättyi iltadrinksujen jälkeen Lidliin. Pientä iltapalaa hotellille ja nukkumaan. Jaksaapa seuraavana päivänä shoppailla hulluna.