Berliini osa 2

Aamuun herättiin kalsassa huoneessa. Ikkuna oli ollut jäänyt auki koko yöksi. Saksalaiset ikkunat, ja ehkä koko muun maailmankin ikkunat (paitsi Suomen), aukeavat niin että kun kahvaa kääntää, on yläosa auki. Siis ei sivu auki, joten eihän meidän piiloblondi-porukka mitään ikkunaa auki nähnyt illalla.

Yöllä kyllä tuli kirottua saksalaisen rakentamisen haparuutta kun kadun äänet kuuluivat huoneeseen niin hyvin. Vaikka ikkuna oli takapihallepäin. Huorat huusi ja nuoriso melusi.

Hotelli oli aika hyvin mainostettu Ebookersilla mutta huomasimme ensimmäisenä iltana että hotellihan oli huorakadun varressa. Kun me menimme hotellille nukkumaan, oli tytöt tullut kadulle töihin. Oi vapaata saksaa. Hotellin respassakin oli töissä DDR:n Stasista hankitut viimeiset toimistotädit. Niin oli iloinen palvelu. Vittuilu oli ilmaista, kaikki muu maksoi.

Kukaan meistä ei ole varsinainen aamuihminen. Saana ei kuullut keskusteluista sanaakaan ennenkuin sai aamutupakan ja Heidi ei muistanut mitään ennen ensimmäistä kahvia. Itse lähinnä puhun vaikken tiedä mitä. Ihmetekojen kautta saimme kuitenkin itsemme shoppailukuntoon ja sitten baanalle.

Ensin se kahvi. Hetken kävelyn jälkeen löytyi mukava kahvila. Sisälle mennessä salpautui henki. Kahvilan seinät olivat täynnä upeita 1980- ja 1990- luvun filmitähtien, supermallien ja ohjaajien kuvia. Mieletöntä. Lisäksi kahvilan barista oli hotellin hapannaamojen jälkeen kuin aurinkoa ja hunajaa mukavalla käytöksellään. Suomalais-saksalainen aamupala: kahvia ja alkoholia. Itse sai valita mitä otti. Hedonistisesti otin molempia.

Olimme suunnitelleet että kävelemme ensimmäiseen ostoskohteeseemme. Oma kuntoni ei kyllä ole sellainen että ilolla kävelee mutta ryhmän mukana mentiin. Vaan kyllä huomasin että Berliini on iso kaupunki. Ja onneksi täynnä kahviloita josta saa kelpo kahvia ja hyviä leivonnaisia. Muuten en näiden ostoshirmujen mukana olisi pärjännytkään. Aamupäivästä meni kävelyyn melko paljon aikaa. Hotellilla käytiin välissä ja sitten taas baanalle.

Olin saanut työkaverilta kartan johon oli merkannut auki olevia kirpputoreja. Olimme siis keskellä viikkoa matkassa, usein kirppikset ovat auki viikonloppuisin. Niin nytkin. Tuli saatua väärää informaatiota ja eksyttyä opiskelualueelle jossa oli lähinnä tylsiä yliopistotaloja ja isoja katuja. Hieman harmitti. 

Palasimme siis edellisillan kauppakadulle eli Tauenzienstrasselle. Metro on loistava kulkuvehje

Berliinissäkin. Eksymään ei päästy kun oli suunnistusihme Heidi mukana. Pitänee mennä joskus yksin Berliiniin harrastamaan eksymistä. Metro eli U-bahn on todella vanhaa tekoa keskikaupungilla. Ensimmäiset asemat on tehty 1900-luvun alussa. Koristelua Jugendia, kunnostamisesta huolimatta hieman rapistunutta. SteamPunkia kuten Heidi asian tiivisti. Metrojunat ovat keltaisia, ennenvanhaan postiautot olivat Suomessa samaa väriä. Metrossa ei Berliinissäkään saa syödä ranskalaisia. Saanasta se ei ole ihme koska ollaan Saksassa. Hampurilaisten syöminen oli myös kielletrty, koska ollaan Berliinissä. Puujalkahuumori siis kukki mennessämme paikasta toiseen.

Ensimmäisenä iltana löysimme Desiqualin mutta ei tullut kuitenkaan ostettua sieltä mitään. Ihana kauppahan se oli, kolme kerrosta kauneutta, mutta jotenkin vain tuli pidäteltyä itseään. Ja melko porno näyteikkuna hiekkatisseillä.

Kengät tuli kyllä heti ostettua kun edullinen kenkäkauppa löytyi. Tällä toisella kerralla lähdettiin kalliimpaan suuntaan, onneksi sekaan mahtui tavallisen hintaisiakin paikkoja. Viime hetkellä, illan jo hämärryttyä löytyi C&A. Lempikauppani koko maailmasta. C&A on paikka jossa tälläinen iso nainen kokee olevansa normaali. Kokoja löytyy niin pikkuisille kuin meikäläisille. Kolmistaan tyhjenmsimme paikan, tytöt ottivat ne pikkukoot ja minä isot. C&Assa ei vain ole monia kokoja vaan myös vaatteita jotka näyttävät hyviltä. Telttakankaita löytyy kyllä hm:t ja kappahlit pullollaan mutta C&Assa on tyylikäitä vaatteita. Saisi tulla Suomeenkin tuo ketju. Lisäksi ehdimme vielä juoksemaan läpi Forever21:n. Ensi kerralla sekin pitää kunnolla tutkia. 

Shoppailun ja hyvän ruoan jälkeen oli aivan loppu. Tytöt olivat vielä kovaa vauhtia lähdössä bailaamaan. Minä kaipasin vain makaamaan ja kannat kattoon. Jalat tuntuivat todella turvonneilta. Päädyttiin hetken huiolailemaan ja sitten päättämään mitä tehdä. Lopulta päädyttiin hotellihuonechillailuun. RadioBerlinistä tuli melko hyvää musiikkia, kasaria. Ja meillä oli 3 litran tonkka viiniä juotavaksi. Pyjamaparty ilman pyjamia. Samalla pakkailimme ja ihmettelimme ostoksia. Kaksi isoa matkalaukkua oli tyhjinä kun tulimme ja palatessa meillä on neljä laukka täynnä tavaraa. Ei huono reissu shoppailumielessä. Ja alkoholia ei ollut laukuissa yhtään! Ei mitenkään suomalainen tapa matkustella?

Se pitää sanoa että kolme päivää ei riitä reissuun Berliinissä. Kolme viikkoa voisi olla melko hyvä aika. Ensikerralla ainakin viikko. Ja ensi kerta tulee, sen lupaan.

Berliini osa1

Tänävuonna on ollut matkustamista oikein reilusti. Kevät vasta kulunut ja jo Pariisi takana ja nyt myös Berliini. Varsinainen maailmanmatkaaja minusta on kehittymässä. Berliiniin lähdettiin kolmen naisen kokoonpanolla. Olemme melko tuoreita ystäviä mutta ihmeellisen läheisiksi kehittyneet. Iällisesti ystäväni voisivat juuri ja juuri olla tyttäriäni. Onneksi henkiseltä iältäni olen molempia huomattavasti nuorempi eli 13. Matkan tarkoituksena oli alunperin olla shoppailua ja chillaamista ja aika hyvin homma alkoikin pyörähtelemään siihen suuntaan. 

Lähtö oli melkoista pulinaa. Heidi, punapäinen sähäkkä neito, oli menossa elämänsä ensimmäiselle lennolle. Siitä kun noustiin bussiin kohti lentokenttää, siihen asti kunnes istahdettiin lentokoneeseen, pulisi Heidi kaikkea mahdollista. Hauskaahan meillä Saanan kanssa oli. Heidi ei kuulemma muista mitään.

Ihmejuttu on se että jokaisella lentomatkalla aina ja iänkaikkisesti minulla piippaa. Eli turvatarkastaja taputtelee minut huolellisesti läpi. Ikävä kyllä ne ovat olleet aina naisia. Eli nytkin sain olla menomatkalla taputeltavana piippauslaitteen vieressä. Tytöillä piippasivat vain laukut.

Lensimme AirBerlinin koneilla. Kone oli ahdas ja melko täynnä. Luokkaretkeläisiä tuntui olevan yksi porukka menossa samaan suuntaan. Hieman kateudenpistosta on kun itse pääsi aikoinaan luokkaretkelle lähinä Turkuun. Hienoa että maailma menee eteenpäin näissäkin jutuissa.

Oli elämäni ensimmäinen kerta kun olin vierustoverina lentopelosta kärsiv'n ihmisen kanssa. Heidillä on korkean paikan kammo. Kuulemma vasta pari vuotta sitten oli pystynyt nousemaan

keittiönjakkaralle ja nyt jo lentokoneessa. Heidi oli hyvin hiljaa Saanan ja minun välissäni kun moottroit käynnistyivät. Oltiin jo sovittu ajoissa istumajärjestyksestä välttääksemme ulokpuolisten vahingoityumisen tai lenotkoneen ikkunan rikkoutumisen. Jokainen koneen nytkähdys ja heilahdus kiitotielle asetuttaessa aiheutti Heidiltä kiljahduksen tai kirahduksen. Kun kone lähti kiihdytämään Heidi otti meitä käsistä kiinni ja puristi niin että luut narskuivat. Koitin höpöttää jotain rauhoitellakseni, kerroin miten lentokoneet toimivat ja mitä kannattaa tehdä. Keskityimme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Kun lentokone oli lopettanut nousun, alkoi tilanne rauhoittua ja Heidiltäkin pääsi jo nauru. Laskeutuminen oli puolet helpompaa.

Purkauduimme koneesta ja haimme laukut. Pienen arpomisen jälkeen päätimme ottaa taksin. Berliinissä kaikki taksit ovat kermanvärisiä. 

Taksin pysähdytyä hotellimme eteen se jysähti: tajusin jättäneeni rahapussin kortteineen lentokoneeseen. Voi karmistuksen kanahäkki! Hotellilta sain puhelinnumeron AirBerlinille josta sain taas uuden numeron ja sieltä taas uuden numeron. Se kolmas ei sitten oikein halunnut vastata. Kauhulla ajattelin koko matkakassani menneen jonkun mukavan pitkäkyntisen mukana. Matkasta tulisi melko masentava.

Lähdimme lopulta tavarat huoneeseen saatuamme takaisin päin ja koitin samalla saada tätä ihmeellistä hukkuneiden tavaroiden haltijaa kiinni puhelimella. Taksissa sain viimeni rouvashenkilön vastaamaan, olimme jo Den17. Juni Strassella menoissa kovaa vauhtia kun minulle kerrottiin ettei tänään hukkuneita tavaroita saa vasta kuin huomenna selville. Mikä hieno ja järjestynyt valtakunta Saksa onkaan!

Taksi uparoi keskellä ruuhkaa ja palasimme kauppakadulle. Kuoletin kortit.

On luojan lykky että ihmiselle on siunaantunut ihania ystäviä. Ilman heitä olisin varmaan ollut surkeana kolme päivää hotellihuoneessa hautomassa murhettani. Nyt Saana ja Heidi auttoivat minua lainaamalla rahaa ja piristämällä pienellä vittuilulla. Parempaa keinoa ei naisen mielialaan ole keskellä suurkaupunkia. Ehdottomasti. Minulla on siis pelastavia enkeleitä lähelläni. Ihania naisia.

Lompakon tarina jatkui seuraavana päivänä. Sain taas soittaa puolipäivää ennenkuin löytötavaratäti vastasi ja vahvisti että lompakkon on löytynyt lentokoneesta ja ainakin henkilötodistus on siellä. Sovittiin etä haen sen seuraavana päivänä kun lähdemme paluulenolle. Sisällöstähän ei ollut kovasti iloa kun kortit oli kuoletettu.

Berliini on mainio kaupunki. Rakastuimme siihen heti. Saksalaiset ovat lähes yhtä varautuneita kuin suomalaiset ja kielellisesti kovin kohteliaita. Heidän kanssaan on siis helppo tulla toimeen. Kolme päivää on vain aivan liian pieni aika että ehtisi nähdä edes murto-osaa kaikesta kiinnostavasta. Viikossa ehkä pääsisi alkuun ja kuukaudessa puoleenväliin.

Työkaverini oli antanut kartan jossa oli vinkejä kauppakaduista . Ne olivatkin sopivasti lähellä hotelliamme ja ensimmäisenä päivänä mentiinkin jo ensimmäiselle kierrokselle. Sitä ennnen syötiin ihanassa italialaisessa ruokapaikassa jonka nimi gelateria hieman meinasi huijata meitä.

Ravintola sijaitsi EuropaCenterin alakerrassa, suihkulähteen vieressä. Palvelu on kohteliasta ja palvelualan väkeä on kyllä runsaasti joka paikassa.

Kaupoissa myyjiä oli todella paljoin ja vielä turvallisuushenkilöt siihen mukaan. Ei todellakaan tullut palvelematon olo. Mielenkiintoinen havainto tuli tehtyä jo ensimmäisellä kauppakierroksella: saksalaisilla on todella isot jalat. Oma räpyläni (nro 39) oli melko pieni ja tytöt jotka ovat pieniä pirpanoita, eivät meinanneet löytää kokoja ollenkaan. Vaatteissa tilanne oli Suomen kaltainen, ainakin merkkiliikeissä.

Ensimmäinen reissu päättyi iltadrinksujen jälkeen Lidliin. Pientä iltapalaa hotellille ja nukkumaan. Jaksaapa seuraavana päivänä shoppailla hulluna.

Hauskaa Pääsiäistä!

Viikolla kun oli vapaata, tuli haettua pajunkissoja metsiköstä tästä läheltä. Kevät on jo niin pitkällä että kukkimattomia pajuja olikin vaikea löytää. Hämärämmistä paikoista löytyi jo onneksi pajunkissoja ja sain jouluksi tekemäni kranssin koristeltua pajulla päältä. Ongelmaksi tuli silkkinauhan löytäminen. Olen päättänyt etten osta yhtään enempää askartelutuotteita kotiin, koska edessä on muutto. Siksipä piti niistä tarpeista tehdä mitä talosta löytyi. Kranssi on isompi kuin mitä viime vuonna joten pääsiäisnauhaa ei oikein meinannut löytää. Onneks vanha ruutunauha riitti nippanappa koristeeksi. Lisäksi löytyi pari höyhentä ja yksi muovinen muna.

Pääsiäiseen kuuluu myös kukat. Jotain lähikaupasta aina löytyy ja hyvä niin. Ulos tuli kyllä jo viikolla haettua ystävien kanssa rautakaupassa käydessä ruukkunarsisseja.

Olen asunut nyt puolitoista vuotta pääkaupunkiseudulla ja eksyn edelleen. Rautakauppareissulla ei ollut ystävitäkään kauheasti kartturiapua joten eksyimme yhdessä. Toisaalta eksyminen on harrastukseni ulkomaanreissuillakin, miksei siis kotimaassakin. Löytyypä ainakin uusia alueita ja näkökulmia kotipaikkakunnallakin.

Vaikea ihminen

Ensimmäiset muistoni vaikeasta luonteestani vievät lapsuuteen. Olin villi ja vaikea. Ainakin niin minulle sanottiin. 1970-luvun työläismiljöössä oli vielä voimassa vanhat maalaiset tavat. Tytöt olivat tottelevaisia ja tomeria, pojat saivat olla hieman villimpiä mutta kaikkien piti osata totella ja arvostaa auktoriteettejä. Miehet, olivat he sitten isiä tai setiä tai pappeja, olivat kaikkien käskijöitä ja heidän olemassaolollaan uhkailtiin tottelemattomia lapsia.
Äitini oli perhepäivähoitaja ja seurakunnan kerhotäti. Isä teki pitkiä päiviä rakennutöissä ja näin häntä vain harvoin. Jossain vaiheessa olin jopa aivan vakuuttunut että minun isäni oli kuollut koska en ollut nähnyt häntä viikkoihin. Kun heräsin oli isä jo lähtenyt töihin ja kun hän palasi töistä olimme me lapset nukkumassa.

Koko asuinalueemme lapset laitettiin sunnuntaisin pyhäkouluun. Nyt aikuisena ymmärrän että se oli niitä ainoita hetkiä jolloin aikuiset saivat olla vapaalla lapsista ja viettää yhteistä aikaa. Pyhäkoulusta onkin jäänyt ensimmäinen vaikean ihmisen muisto. Olin villi ja en jaksanut keskittyä papin jorinoihin. Nykyään minua olisi varmaan tutkittu lasten psykiatrisella ja saatu selville jonkin tasoinen ADHD. Silloin sellaiset lapset olivat vain vaikeita ja villejä. Vanha rouva joka pyhäkoulua piti oli ankara ja nuhteli paljon. Papin tullessa menin piiloon seurakuntatilan puhepönttöön. Leikin Peppi Pitkätossua ja päätin olla tottelematon. Vaikeuksiahan siitä tuli. Nuhteita ja tukistuksia. Silloin lasten fyysinen kurittaminen oli yleistä. Lapsuudessani on paljon näitä muistoja jolloin minä kuulin olevani huonotapainen ja paha lapsi. Omat vanhempani sitä eivät sanoneet vaan seurakuntatädit, kerhotädit ja muut ammattikasvattajat.

Olen kokenut kouluaikana etten kuulu joukkoon. Häpeä siitä että olen vaikea ihminen on myös tuonut lisää vaikean ihmisen käytöstapoja minuun. Olen päättänyt etten lannistu, etten anna muiden latistaa minua. Siksi olen ollut se suulas totuudentorvi. En todellakaan luokan suosituin tyttö. Välitunneilla mielläni vetäydyin leikimään yksikseni ja koska en ollut taitava naruhyppelyissä tai pallopeleissä, ei minua kovasti seuraan kaivattukaan. Pojat tuntuivat lähinnä pelkäävän minua. Olin ronski ja annoin samalla mitalla takasin jos minua pilkattiin. En ole koskaan puhunut kohdallani koulukiusaamisesta koska lapsuudessani koulukiusaaminen oli maton alle lakaistua. Nytkin koulukiusaaminen koetaan lähinnä yksisuuntaiseksi. Kiusattu on säälittävä pallero ja kiusaajat ilkeitä pullistelijoita. Olen kuitenkin saanut kuisausta osakseni. Tytöt ovat taitavia sosiaalisen eristämisen taitajia. Se mielestäni on kiusaamista. Jos joskus avauduin asiasta aikuiselle, minun käskettiin vain olevaan välittämättä ja reipas. No sen tein. Ja pysyin melko yksinäisenä.

Ala-asteella muutimme koska vanhemmat erosivat. Vaihdoin koulua pieneen kouluun ja vanhemmat ajattelivat sen auttavan. Se pahensi. En päässyt lauman sisään piiloon vaikean luonteeni kanssa vaan pian olin niin luokan tyylikäimpien tyttöjen että opettajien hampaissa. Ja puolustaudin huonoilla tavoillani ja vaikeana ihmisenä.

Ensimmäisen kerran törmäsin myös aikuisten kohdentamaan kiusaamiseen. Uudessa asuinpaikassa kaikki tunsivat isäpuoleni perheen, myös opettajat. Koska olin lapsipuoli, kävi opettava kahvilla puolimúmmuni luona ja haukkui minut kun olin niin kamala lapsi. Isäpuoleni nuorin sisko yritti sitten tukioppilastyylillä minulle asiasta puhua. Loukkasi vain vielä enemmän. Äidillenihän en tästä puhunut mitään, oli sillä kestämistä muutenkin.

Kerran karkasin kotoa, olin karkumatkallani kokonaiset 10 tuntia, ja isäni löysi minut piileskemästä kellaristaan. Äiti ja isäpuoli minut sieltä haki ja äiti ja isä riitelivät. Taas oli se vaikea ihminen ja aiheutin vain hankaluuksia aikuisille.

Yläasteelle mennessä oli löytynyt minulle sopiva koulu. Menin Aitoon kotitalouskeskikouluun jossa oltiin viikot koulun asuntolassa ja viikonloput kotona. Kuten arvata saattaa vaikeana ihmisenä olin todella vaikea teini. Murrosikä oli yhtä sotaa yhteiskuntaa vastaan. Jos olisin ollut tavallisessa koulussa, olisi minut laitettu tarkkikselle. Ja isäpuoleni olisi joko tullut hulluksi tai minä vammaantunut pahasti.

En ollut tyhmä. Lukematta sain hyviä numeroita. Päinvastoin koulu ei osannut antaa haasteita, vaan aikaa jäi kaikkeen muuhun. Toisaalta opettajatkin olivat aika lepsuja. Esimerkiksi sain ruotsista päästötodistukseen 7 ja en koko kolmen vuoden aikana sanonut yhtäkään kokonaista ruotsinkielen lausetta ääneen. Taisin saada numeron ettei vain minua tarvinnut katsoa enää.

Lukiossa oli oppiminen siihen että luokassa oli myös poikia. Yläaste kun oli tyttökoulu. Lukiossa enimmäisen kerran koin ettei tarvitse olla vaikein ihminen. Pienikin ärähdys riitti jotta sai olla kiusaajilta rauhassa. Luonne oli kuitenkin jo muokkaantunut suorasanaiseksi, röyhkeäksi ja töykeäksi. Pärjäsin kuitenkin ja sain jopa ystäviä ja poikakavereita.

Seuraavan kerran vaikea ihmisyyteni pumpsahti sairaanhoitajakoulussa. On totta että olin kyynärpäätaktiikalla etenevä. En yksinkertaisesti kestä ihmisiä jotka empivät vain hienostellakseen. Kun tehdään niin tehdään. Se kostautui koulussa. Ja koska luokka oli täynnä naisia, plus kaksi naisellista miestä, oli alakynnessä. Tappelin vastaan. Olin röyhkeä ja suorasanainen. Sain takaisin samalla mitalla. Joskus jopa koitettiin vaikeuttaa opiskeluani mollamisella ja hyljeksinnällä. Tuntui kuin he olisivat saaneet nostatettua ryhmähenkeään minun mollaamisellaan. Olin, kuten aina olin ollut, se viimeinen joka valitaan pesisjoukkueeseen.Valmistuttuamme minut unohdettiin kutsua kurssitapaamisiin. En ihmettele.

Jo työharjottelujaksoilla sain tuta tiukan sairaanhoidollisen kurin. Ryhmäkuri on mahtava ase sairaalamaailmassa. Nykyään sairaanhoitajaopiskelijat itkevät vähästä siihen alistamisen ja nöyryyttämisen määrään mitä itse sain kokea. Työelämässä sama jatkui. Sijaisena hoitaja ei ole mitään. Ja kun sain työpaikan väärillä menetelmillä eli poliittisen vaikuttamiseni kaudella (silloinhan ei saa töitä hakea jos on politiikassa mukana, on joidenkin mielipide), oli helvetti auki edessäni. Huonon työllisyyden takia kestin 9 vuotta vaikeana ihmisenä oloa. Minua kiusattiin ja kiusasin takaisin. Yritin välillä hakea apua osastonhoitajalta ja ylihoitajalta, mutta koska olin vaikea ihminen, ei minulla ollut oikeutta valittaa kohtelusta. Käskettiin menemään kilpirauhasverikokeisiin. Minun käytöksestäni sai valittaa.

Lopulta sairastuin. Sain masennusdiagnoosin. Osittain tautini johtui työelämästä, osittain erittäin vaikeasta henkilökohtaisesta elämästäni. Parisuhteet olivat melkoista soppaa ja vaikea ihmisyyteni loisti joka elämän alalla. Lopulta peräännyin nurkkaan ja koitin sahata ranteeni auki. Jossain kohtaa puolustautuva koirakin väsyy.

Sairastumiseni aloitti uuden aikakauden vaikean ihmisen elämässäni. En toki ole helppo ihminen vieläkään. Olen edelleenkin röyhkeä ja sanavalmis. Hyökkään jos minua uhataan. Olen vaikeuksissa kun väsyn ja alan nähdä uhkia ympärilläni. Toisaalta olen oppinut jo huomaamaan väsymiseni. Edelleenkään en ystävysty herkästi. Minut voi tuntea vain pinnalta. Jotkut luulevat jopa tuntevansa minut. Monikaan ei pääse liian lähelle. Siksi en luota keneenkään liikaa.

Vaikea ihminen on hyvä kun tarvitaan nopeaa etenemistä, asioiden valmiiksisaamista ja suoria sanoja. Minua voidaan käyttää niissä tilanteissa kun tarvitaan syntipukkia tai sotakoiraa. Itse en halua johtaa mitään, mutta olen pirun hyvä kakkosmies. Koska olen vaikea ihminen.

 

 

Louvre - jatkoa matkakertomukseen

Pariisin matkani pää syy oli Louvre. Koululaisesta asti olen haaveillut pääseväni Louvren museoon. Historian tunneilla ja kuvaamataidon tunneilla tuli nähtyä muutama diasarja Louvren aarteista. Erityisesti egyptologian saralla Louvresta löytyy mielenkkintoisia esineitä.
Lähdin jo varhain eli klo 9 aikoihin museolle hotellilta. Kävellen matkaan meni noin puolisen tuntia. Kadut olivat melko vilkkaita, maanatai-aamupäivä ja monet tuntuivat olevan menossa töihin. louvren kulmilla kanssakulkijat alkoivat muuttumaan itämaisempaan suuntaan. Louvren pihassa olikin sitten jo selvää että sinne oli menossa koululaisia, japanilaisia ja minä. Muut turistit olivat vielä mukavasti huilaamassa.
Lasinen pyramidi on huikean näköinen niin sisältä kuin ulkoa. Sitä katsellessa tuli mieleen että miten ihmeessä ne kaikki lasit pestään ja kuinka usein.

Moderni sisäänkäynti ja vanha Louvren palatsi ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Pyramidin alla on aula ja kaupat. Lippuja myytiin sekä automaateissa että lippuluukulla. Kauppoja oli muutama. Kirjakauppa ja korukauppa erikseen. Lisäksi kahviloita ja ravintoloita.
Ensimmäiset vaikeuteni alkoivat vaatesäilytyksestä. Siellä ei puhuttu englantia. Koska en tajunnut ettei vaatesäilytykseen saanut jättää huivia eikä vesipulloa takin taskuun, oli vaatesäilytyksen hoitajatar erittäin närkästynyt. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen. En ole tiennytkään että siitäkin voi loukkaantua. Hymyllä onneksi selvittiin.








Louvren siinä osassa jossa on Egyptin aarteet on remontti. niinpä ensin eksyin etruskien aarteiden pariin. Eihän tuo haittaa miten päin niitä kiertää.  Etruskit olivat kyllä hämmästyttävän leppoisasti hymyilevää sakkia. Kuolinnaamiot ja haudat joita näyttelyssä oli, antoivat ymmärtää että tällä kansalla oli melko lokoisat ja mielekkäät oltavat. ja melko kauniita olivat kyllä.











Jatkoin kierrostani läpi roomalaisen ja kreikkalaisen taiteen. Tajusin kyllä ettei tullut nähtyä kuin murto-osa koko näyttelyistä, mutta silti tuli nähtyä paljon. Takaraivossani kuitenkin sykki ajatus Egyptistä. Kreikkalaisella puolella näin juuri niitä vaaseja joita lukiolaisena dioilta tuijotin ja yritin kuvistunnilla kopioda paperiin. Todella hieno tunne.






Se että taidetta oli silmien tasolla ei riittänyt. Louvren katot ovat yltäkylläisiä koristeiltaan. Taidetta ja kruusausta. Jotkut katot tuntuivat kyllä menvän överiksi kuten kovasti ikääntynyt amor. Tai ainakin luulen että sellainen tuo partaukko jolla siivet oli, oli.

Jalkoja alkoi hieman väsyttää joten istahdin pyöreän huoneen laidalla olevalle penkille. Huoneeseen tulvahti koululaisia ja he alkoivat odottaa erään oven avautumista. Ovi oli rautakalterein vahvistettu. Hetken kuluttua kolme museovahtia tulikin paikalle ja alkoivat avaamaan ovea. Turistejakin alkoi tulla paikalle. Ja kannatti. Ovien takaa paljastui upea kullalla silattu huone.

Kultaa oli seinät ja katot täynnä ja vitriineissä välkkyivät jalokivet ja kruunut. Ei ihme että yhtä huonetta vartioi kolme museovahtia. Kullan määrä aluksi sokaisi ja ihastutti, mutta hetken sitä katseltuaan alkoi tuntua että nyt on liikaa kimallusta täti-ihmisen ympärillä. Joten jatkoin matkaani.






Vihdoin eksyin oikeaan paikkaan. Egyptiin. Aloitin kierrokseni väärinpäin. Siis uudemmasta ajasta vanhempaan aikaan. Sen verran siis eksyin. Egyptissä minua kiinnostaa erityisesti uuden valtakunnan aika eli se aika jota Mika Waltari kuvaa Sinuhe egyptiläisessä. Löysinkin helposti niin Tutankhamonin että Ekhnatonin patsaat, paljon erilaisia hautoihin laitettavia tavaroita joiden kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan hämmästyttää. Sen ajan tekniikalla ja tarvikkeilla on saatu mieletöntä taidetta aikaiseksi. samalla jätetty meille tuleville jäljet siitä miten he elivät ja asuivat, mikä oli tärkeää ja mitä he ajattelivat. Jumalten palvonta ja erilaisten eläimien jumaluus tuntuu olleen niin siellä kuin täällä pohjolassakin hyvin yleistä menneinä aikoina.

Egyptin jälkeen menin lounaalle. Taas törmäsin kielitaidottomaan museossa työskentelijään. Salaattitiskillä ollut nuorimies ei jälleen saanut muuta kuin ranskaa suustaan. Minusta on outoa että niinkin kansainvälisessä paikassa kuin Louvren museossa työntekijöiltä ei vaadita kielitaitoa. Viittomakielellä sain kuitenkin kanaceasarsalaatin tilattua. Ruoka maistui hyvältä ja teki ihmeitä jaksamiselle.
Ja eikun jatkamaan vaeltamista. Nyt kun muinaiset taiteet oli nähty, aloin etsiä keskiaikaa ja renesanssia. Ensin kiersin ranskalaista taidetta. Anteeksi nyt vaan ranskalaiset mutta ei kauheasti innostanut. Melkosta patsastelua.
Ranskalaiset kutsuvat Alankomaita ja Belgiaa pohjois-Euroopaksi. Sieltä alkoi löytyä mieleistäni taidetta. Jotenkin nämä "pohjoiseurooppalaiset" osaavat antaa enemmän sielua ja henkeä taiteeseensa. Tummat sävyt ja valon leikki tuntui silmään kovin kiehtovalta.

Italia sen sijaan oli jossain kohdin jopa koominen. Munkit lentävät raketin lailla ja Joosuakin heräsi karmivasti enkelin torvensoittoon. Mona Lisan ympärillä oli melkoiset barrikaadit. Ensin puuaitaa ja sitten mellakka-aitaa. Ja valtavasti väkeä. Kun sitä Mona Lisaa katselin niin mietin onko tämä kaikki häslääminen sen arvoista. taulu on kaunis, en sitä kiellä, mutta ei sen nyt ihmeellinen ole. Da Vincin muitakin teoksia oli näkyvillä ja nekin olivat kauniita.

Turistit itsessään, varmasti minäkin, ovat seuraamisen arvoinen asia. Suurinosa otti selfieitä eri taulujen edessä. Itse taide ei ollut se juttu vaan kuvaaminen ja kuvilla todistaminen että olen paikalla. Itse otin selfien vain Mona Lisan kohdalla ja senkin vain siksi että kaikki muutkin tekivät niin. Lammas. Mää. Japanilaiset ovat kovimpia kuvaamaan. Lähes kaikesta otetaan kuva, ovenkahvoistakin. Ja amerikkalaiset kovaäänisimpiä. Se siis ei ole vain stereotyyppinen legenda vaan olen sen itse todistanut. Mielenkiintoisia me ihmiset.

Lähtiessä tuli taas koitos eteen: vaatesäilytyksen hoitaja. Edelleenkään kielitaitoa ei löytynyt. Tälläkertaa sain viittoen selvillä olevani väärässä jonossa. ongelma vain oli ettei missään ole jonoa. Tiski oli jaettu nauhoilla niin että toiselle puolelle tultiin tuomaan ja toisella puolella tultiin hakemaan vaatteet. Olin tuontipuolella. Rouva vaatesäilytyksen kerberos otti vastaan lippuni mutta komensi minut siirtymään toiselle puolelle nauhaa jossa hän sitten ojensi takkini. Ja kummallakaan puolella ei siis ollut jonoa. Tämä on sitä kuuluisaa ranskalaista byrokratiaa jos mikä!

Viisi tuntia siis kului Louvressa. Ja vain osa kaikesta tuli nähtyä. Ja jalat huusivat hoosiannaa tämän rupeaman jälkeen. Täytyy käydä toistekin.

Pariisi osa 2

Olin siis nauttinut patonkini maailmanpyörän läheisyydessä Tuilliersin puistossa. Takaisin kävellessäni huomasin yhdellä suihkulähteistä lapsiparven vanhempineen ja he uittivat purjeveneitä. Ihan kuin jossain vanhassa taulussa, oli meininki samanlaista. Ihana tunnelma. Purjeet olivat kirjavia, osa paikattuja, veneet puusta veistettyjä ja lapset antoivat pitkillä kepeillä vauhtia veneisiin. Jos olisin taiteilija, maalaisin minäkin tuosta taulun.

Hetken seisoskeltuani huomasin että alkaa tulla vilu joten oli parempi lähteä liikkeelle, päätin palata Seinen rantaa pitkin. Sielläkin väkeä riitti.

Seine ei olekaan mikään Aurajoen kaltainen rauhallinen puro vaan siinä oli kuohuja ja kohinaa. Kevät varmaan sen tekee, mutta luulen että virtaus on muutenkin kovempaa kuin Aurajoessa. Jokea pitkin mennä putputti erilaisia lounasristelyaluksia ja poliisit ajoivat jokea pitkin veneellään tuhatta ja sataa.

Edessä häämötti kummallinen silta jossa oli pakkaantuneena väkeä. Kaukaa katsoen se oli siro metallisilta jossa oli kaiteet jotain kupruilevaa levyä. Kun menin lähemmäs huomasin että se olikin täynnä lukkoja. Olin aivan unohtanut että Pariisissa oli tälläinenkin paikka. Iloinen yllätys. Lukot, kaikkia eri malleja ja värejä ja kokoja. Upean näköinen kollaasi. Osassa oli kirjoitusta kuten rakastavaisten nimiä, osassa piirroksia, osa vain kuvatta ja merkittä siinä. Vähän niin kuin vahingossa tehty taideteos.

Pariisisa äänet tuntuu kirkkaammilta. Poliisien pillit jas junien varoitusäänet on oktaavia korkeampia kuin Suomessa. Tai ainakin siltä tuntuu. Hajut ovat voimakkaita. Voi sitä parfyymien ja partavetten sekoitusta. Sisätiloissa oli vaikea välillä hengittää. Myski ja santelipuu tuntuu olevan ranskalaisten lempihajusteita. Jopa hotellihuone haisi santelille kun sinne päivän päätteeksi meni. Tupakoin, se on paheeni. Kuitenkin Pariisin reissulla en halunnut polttaa kertaakaan. Siellä tupakka tuli saatua kaupungin asukkaiden toimesta ihan tarpeeksi keuhkoon.

Seuraavana päivänä, museokierroksen ja hetken lepäilyn jälkeen päätin lähteä kävelylle iltaan. Ehkä jopa sen metrokierroksen osittain tekemään. Koitinkin Boursen asemalla mennä metroon, mutten löytänyt siitä sisäänkäynniltä lippuautomaattia ja homma jäi haikailuksi. Lähdin palaamaan takaisin rue de Rivolille ja onneksi: Löysin Desigualin liikkeen. Siellä oli alennusmyynti! IIK! Rakastan Desigualin printtejä. Myös heidän vaatteidensa muoto on ihana, sääli ettei löydy isoja kokoja tälläisille palloille. Siispä keskityin laukkuihin. Löysin ihanan rainbow-malliston laukun 30% alennuksella. Päätin että loppukuun syön vaikka kynsiä mutta nyt laitetaan investoiden kauneuteen. Ja kaunis se onkin.

Edellisenä päivän olin ostanut halpakaupasta itselleni rullallisen matkakassin edullisesti. Sen funktio kun on lähinnä vaatteiden kuljetus. Koska kello oli jo seitsemän, jäi muiden liikkeiden koluaminen eli ne isojen tyttöjen vaatteiden liikkeet jäi käymättä. Seuraavalla reissulla sitten.

Sitten olikin kotiinpaluun aika. Aamulla heräsin jo kukonlaulun aikaan pakkailemaan ja meikkailemaan. Kaikki tuliaiset ruumaan menevään laukkuun koska metallia oli aika paljon. Eiffeltornit ovat aika metallisia. Uuden laukkunikin sinne pakkasin, vahaan mahtui paremmin hartiahuivi joka on lentomatkoilla perusvarusteeni. Koneissahan on aina pieni huiku ja hartiat jumiintuvat helposti.

Takasin Forum des Hallesin asemalle mennessä matka oli lyhyempi kuin hotellille tullessa. Ei turhia mutkisa. Laukku vaan ei toiminut kuten piti vaan uuden laukun renkaiden akseli taisi olla liian lyhyt ja laukun malli siihen väärä. Laukku vaappui ja kaatuili jatkuvasti joten jälleen tuli kantohommia. Onneksi ranskalaiset eivät ymmärrä kirosanoja suomeksi. Juna lentoasemalle oli tupaten täynnä, osa oli matkalla töihin samaan suuntaan. Joten seistä tönötin laukkuineni tärisevässä junassa perille saakka. Sitten jouduin puoli tuntia etsimään kentällä Lufthansan laukunjättöpistettä. Ranskalaisista lentoasemavirkailijoista ei ollut kovasti apua, joten vastailin takaisin suomeksi jos he vastasivat englantiini ranskaksi. Nostinpas hymyn parin rouvan naamalle. Pariisin de Gaullen lentokenttä on valtava. Ja kovin moderni. Putkia pitkin ihmiset siirtyvät eri paikkoihin kuin putkiposti. Kalssiset sävelmät vain soivat kun porukka siirtyy.

Välilasku oli taas Munchenissä. Kaksi tuntia palloilin kentällä ja kuinka ollakaa: Desigualin kauppa! Jälleen visa vinkumaan ja ostin maailman suloisimman rahapussin. Välilaskut ovat vaarallisia rahapussille.

Helsingin lentokentälle tuli siis taloudellisesti hyvin kevyt täti-ihminen. Tädin laukku ei tullut. Se tuli tänään.

Pariisi osa 1

Olin kolmen päivän lomalla Pariisissa. Ensimmäinen kerta koko Ranskanmaassa ja olin yksin reissussa. Pidän yksin matkustamisesta. Kukaan ei kitise tai kuuntele kitinöitäni. On mukavaa päättää itse mitä ja milloin tapahtuu. Ja yksin joutuu/pääsee oikeasti itse käyttämään huonoa kielitaitoaan ja kokeilemaan miten pärjää ventovieraiden kanssa. Ei ole vaihtoehtoja. Yksinmatkustamisessa pidän myös siitä ulkopuolisuuden tunteesta kun ympärillä olevat ovat aivan outoja ja puhuvat vierasta kieltä. Jotenkin vapauttava tunne.

Matkan varasin internetin kautta itse. Hotelli ja lennot erikseen. Lento suoraan lentoyhtiöltä. Lufthansa. Koska etsin edullista lentoa oli mennen tullen vaihto Münchenissä. Mennessä jo Vantaan lentoasemalla meni toinen pyörä matkalaukustani rikki. Yhden renkaan avulla vaappuen pääsin laukun luovutukseen. Käsilaukun kanssa onkin mukava liikkua. Kuitenkin lennon lähtöä joutui odottelemaan jonkin aikaa.

Olin ottanut tabletin(tietokone) mukaan. Sillä on helppo etsiä karttoja ja reittejä ja ladata kuvat siihen kun kameran muistikortti täyttyy. Ja onhan se viihteeksikin mukava odotellessa matkan edistymistä. Vantaan lentoasemalla on wifi jota saa käytää aikarajoituksetta. Münchenissä oli ensimmäiset 30 minuuttia ilmaista ja de Gaullella Pariisissa oli 15 minuuttia ilmaista aikaa. Ollaankohan me suomalaiset liian kilttejä kun ei laskuteta kaikesta?

Aamulento Müncheniin meni kuunnellessa laskettelemaan lähteneen miesporukan uhoamista. Kovia urheilijoita lienevät. Lentokone oli melko mukava ja tilava vaikka lento oli lähes täynnä. Luojan kiitos lennolla tarjoiltiin vain aamukahvit ja leivonnaisia. Vihaan lentokoneruokailua. Se on ahdasta ja suttaavaa hommaa ja ruoan maussa ei ole kehumista. Voileivät riittää mielestäni Euroopan lennoilla. Koko lennon ajan aamunkoi eli Morgenstern seurasi meitä taivaanrannasta.

Pariisin lento oli myös ajallaan ja meni mutkattomasti. Lento vaikutti enemmän bussimatkalta kuin lennolta. Juhlallisuus mikä suomalaislennoilla on on eurooppalaisilla jo arkipäiväistä.

Lentokentällä laukun saatuani huomasin että se toinenkin rengas oli laukusta irronnut. Jouduin kantamaan laukun junalle ja junalta hotellille. Ei tuntunut hyvältä. Varsinkin Forum des Hallesin ylöspäin menevät liukuportaat oli rikki ja niitä pitkin sitten joutui kiipustamaan. Luonnollisesti ehksyin 700 metrin matkalla Hallesista hotellille ja matkaa voi olla tullut kilometrin verran. Otetaan kuntoilun kannalta.

Hotelli oli mitä söpöin pieni hotelli pienellä kadulla. Hotel Bellan. Vastaanotossa oleva tyttö ei osannut numeroita englanniksi enkä minä ranskaksi. Onneksi on paperia. Kiva tyttö muuten. Sain huoneen toisesta kerroksesta, ikkuna kadullepäin ja mainosvalokyltti ikkunan edessä. Mutta olihan siinä kunnon paksut verhot mitkä sai eteen. Huone itsessään oli noin 5 neliötä ja siihen oli ahdettu vuode, vaatekaappi, pieni pöytä ja tuoli. Telkkarikin oli josta tuli vain ranskankielisiä kanavia, noin 20 eri kanavaa. Vessa eli suihku oli vielä pienempi. Pytylle kun istuin, osui molemmat kyljet seiniin, sellaisessa lokosessa oli. Pytyn vetäminen yöllä ei kannattanut, piti sellaista ääntä kuin olisi junalla vieresta ajettu. Suihkussa ei todellakaan mahtunut kääntymään. Kylläpä ranskalaiset on pieniä.

Olin tullut kaupunkiin puolenpäivän tietämissä. Ilma oli kuin morsian. Kymmenen astetta lämmintä virallisesti mutta luulen sen kohonneen jo siitä ylikin, aurinko paistoi. Olin suunnitellut metroseikkailua. Rakastan eksyä metroihin. Helsingissä sitä on vaikea tehdä. Isossa kaupungissa on hauskaa ajella metrolla asemalta toiselle ilman määränpäätä ja pulpahtaa pinnalle katsoimaan millaista seutua nyt alitetaan. Tulee nähtyä asioita joita ei muuten tulisi nähtyä. Nyt kuitenkin hylkäsin suunnitelman. Liian kaunis päivä tunneleissa ajeluun. Lähdin kohti puistoja ja Seineä.

Koska olen hyvä eksymään, kävelin ensin Jardin des Hallesin puistoon. Väkeä riitti kuin kansallisena juhlapäivänä. Lieneekö ollut ensimmäisiä kevätpäiviä kun perheittäin olivat liikkeellä. Lasten leikkikenttä oli juuri remontoitu. Se oli kaunis. Mosaiikeista rakennettu maapallo ja skeittiradan reunat koristeltu mosaiikeista.

 

 

Häpeämättömästi kuvasin kaikkea. Kävelin Hallesilta Louvren takapihoille, kirkkojakin tuli kuvattua, tai paremminkin niiden upeita patsaita ja yksityiskohtia. Olin ajatellut kävellä vain hieman koska seuraavana päivänä olin menossa Louvreen ja siihen tarvitsin kaikki voimani. Päätin kuitenkin kiertää Louvren pyramidin puolelle katsomaan. Ei mikään kävelyä säästävä suunnitelma. Se talohan on kilometrin pituinen! Usko meinasi loppua kun matka vain jatkui ja jatkui. Louvren seinät oli kauniit ja koukeroisen kuvioinnin täyttämät, aluksi todellakin nautti runsaudesta. Siten se alkoi puuduttamaan. Jo kun olin kaiken toivoni heittää, pääsin viimein Leijona-portille ja sisäpihalle ihmettelemään lasista pyramidia. Ja neljää pientä pyramidia. On ne komeita. Ja väkeä oli mustanaan museon portilla. Huvä että olin menossa vasta huomenna. Nyt olisi ruuhkaa.

Vaikka niin kevyesti piti ottaa niin kaunis ilma nousi päähän ja lähdin kulkemaan Tuilliersin puistoa pitkin kohti maailmanpyörää. Siellä päätin syödä jotain pientä suolaista. Tilasin hodarin juustolla ja sain valtavan patongin nakilla ja juustolla. Hyvää oli mutta vain puolet jaksoin syödä. Sitten aloin kulkemaan takaisin päin.

Jatkuu...

Keittokirja

Minulla on tälläinen pitkäaikaisprojekti josta olen erittäin ylpeä ja mielelläni esittelen tuotostani vaikka se on kesken. Teen keittokirjaa skräppäämällä.

Reseptit ovat minulle tuttuja ja olen niitä kaikkia itse kokeillut ja hyväksi havainnut. Osa on lapsuuteni herkkuja, osa kouluajoiltani Aitoon kotitalouskeskikoulusta, osa tarttunut mukaan pikkuhiljaa elämän mukana.

Leipominen ja ruoanlaitto on minulle mieluista puuhaa. Nyt kun olen lihonut mahtaviin mittoihin ja asustelen yksin, on leipominen jäänyt minimiin. Ruokaakin tulee tehtyä pitkän kaavan mukaan vain kun on vieraita tulossa.

Laitan tähän joitain ”valmiita” sivuja näkyviin. Oikeastihan ne vain odottavart kerroksia nykyisten päälle tullakseen enemmän kiehtoviksi. Reseptejä saa kokeilla. Yksikään ei ole itse kehittämäni, mutta varmasti hyvää.

 

Askartelua

Olen pikkuhiljaa muuttanut asuntoni väritystä vaaleasta puusta tummaan. Vaaleita säilytyskalusteita kuitenkin on jäljellä ja varallisuus ei anna myöden kaikkea uusiksi laittaa. Sain loistavan vinkin ystäväni Eijan laitettua feissariinsa kuvan omasta tuotoksestaan. Tapetilla päällystetty laatikosta.

Kävin siis rautakaupan jämäpalahyllystä hakemassa melko mukiinmenevää tapettia ja päällystin näin aluksi kirjoituspöytään kuuluneen laatikoston. Tapetti oli kovin paksua ja melko taipumatonta. Otti koville saada se taipumaan laatikoiden päätyihin siististi. Lisäksi päällystin laatikoston sivut samalla tapetilla. Päällinen jää nyt vaaleaksi. Hieman ehkä häiritsee esteettistä silmääni mutta katsotaan nyt alanko sitä miksikään muuttamaan. Nyt pitää istua ja ihmetellä.

Pullukoille muotia

Olen ylipainoinen, reilusti. Käytän siis vaateketjujen isoille tytöille tarjoamia vaateosastoja. En käyttäisi jos voisin välttää. Varallisuus ja ompelutaitojen heikkous kuitenkin on syynä että käytän. Miksi sanon etten käytäisi? No siksi koska suunnittelijat jotka näitä xxl-vaatemallistoja halpaketjuille suunittelevat ovat melko ammattitaidottomia typeryksiä.

Perustan väitteeni sillä että jokainen joka on edes hieman perehtynyt pukeutumiseen, tietää mikä pulleita naisia pukee ja mikä ei. Nämä tyypit ovat päättäneet ettei lihavan tarvitse edes yrittää näyttää hyvältä ja seksikkäältä. Säkki päälle vain ja tuhkaa päälle.

Tämän vuoden mallistot ovat juuri kaikkea sitä mitä lihavalle ei sovi: o-aukkiset paidat, muotolaskoksia rintojen päällä jotta kangas pömpöttäisi kunnolla ison vatsan päällä, paidat muodottomia ja löysiä kaikista vääristä paikoista, mekot muodoltaan sellaisia että pömppis varmasti huomataan.

Missä ovat v-aukot, kietaisutopit, kevyesti kelloontuvat mekot, rintoja korostavat leikkaukset?

Toinen mikä mättää isojen tyttöjen vaatteita ostaessa on se että niitä myydään mahdollisimman huomaamattomasti. Kauppa sijoittaa isojen osaston piiloon ettei isot ihmiset vain näkyisi liikaa. Lihavathan voivat pilata kaupan maineen? Lapsityövoima ei?

Paras tapaus oli Jumbossa H&M. Kesti puoli tuntia että löysin lihavien osaston muutenkin sokkeloisessa kaupassa. Se oli viimeisessä nurkassa, alusvaatteiden vieressä. Osaston siisteys ei ollut ainakaan sydämen asia sen kaupan myyjille. Vaatteet olivat sikin sokin, roikkua rötköttivät henkareissa venymässä. Käsittääkseni sellainen asettelu ei myy. Vai myykö se paremmin lihaville? Ehkä markkinoijat ovat tulleet siihen tulokseen että koska olet lihava, et ole kiinnostunut vaatteiden ulkonäöstä vaan revit mukaasi mikä päälle mahtuu.

Jumbon H&M:ää pitää kuitenkin kehua: niillä on isojen tyttöjen osasto. Monessakaan H&Mstä ei sellaista löydä. Ideaparkista joka on kuitenkin iso kauppa se taidettiin lopettaa. Sisarentyttäreni, joka oli myyjänä siellä, kertoi ettei sellainen kannata. Makkarankuoriinko H&M haluaa meidän pukeutua?

Pitää siis toivoa pikaista laihtumista tai uuden ja urhean halpisketjun tulemista Suomen markkinoille jotta joskus pääsisi loistamaan kauniilla arkivaatteilla. Tai ulkomaanmatkoilla kiireesti käydä tyhjentämässä C&A:n pullukkaosastoa.